Indigo -sininen luonnonväri

Indigovärin historiaa

Indigo on ollut koko värjäyksen aikakauden tärkein väriaine, oikea värien kuningas. Kasviperäisen luonnonindigon kukoistava historia ulottuu vuoteen 1887 asti, jolloin synteettisen teollisen indigon valmistus alkoi.

Indigoväriä on useissa eri kasveissa pieniä määriä, mutta värjäystarkoituksiin indigoväri saadaan viljellystä Indigofera tinctoria -nimisestä värikasvista. Suurimmat tuotantoalueet ovat Afrikassa, Etelä-Amerikassa Andien ympärillä ja Aasiassa esimerkiksi Intiassa. Euroopassa viljellään puolestaan värimorsinkoa (Isatis Tinctoria). Kummatkin värikasvit antavat hieman eri sävyistä sinistä väriä. Puhutaankin erikseen indigovärjäyksestä ja morsinkovärjäyksestä.

Kuten aina, kuningasta vastaan on myös taisteltu. Indigovärin historiaan liittyy dramaattisia käänteitä. Yksi esimerkkitapaus on ajalta, jolloin indigo saapui Eurooppaan. Indigokauppiaat pyrkivät 1500- ja 1600 -luvulla Eurooppaan esittelemään uutta Aasiasta tuotua väriainettaan. Euroopassa oli oma morsingonkasvattajien ryhmittymä, joka alkoi voimakkaaseen vastarintaan. Uusi tuontiväri, indigo, oli uhka heidän toimeentulolleen.

Morsingonviljely toi varakkuutta eurooppalaisille, ja saavutetuista eduista haluttiin pitää kiinni. Esimerkiksi keskiaikainen saksalainen Erfurtin kaupunki yliopistoineen oli rakennettu morsingon sinisen tuotolla. Erfurtin yliopisto perustettiin morsinkorahoilla  jo vuonna 1392. Ranskassa koko yhteiskunta oli mukana kotimaisen värituotannon ylläpidossa, sillä Ranska tuki värikasvien viljelyä värjäyttämällä armeijan puvut morsingonsiniseksi. Ranskan Toulousessa kaikista hienoimmat talot pystytettiin morsinkorahoilla.

Taisteluun ulkomaalaista sinistä väriä vastaan osallistui radikaalilla vedolla Ranskan valtio. Vuonna 1609 Ranskan hallitus määräsi kuolemanrangaistuksen indigovärin käytöstä. Morsingonsinistä sai käyttää vapaasti. Saksassa lähdettiin taikauskon tielle. Saksalaiset värjärit manasivat indigon paholaisen väriaineeksi. Julistuksissaan kunnon saksalainen värjäri ilmoitti kieltäytyvänsä käyttämästä paholaisen väriainetta värjäyksissään. Englannissa indigo oli kielletty vuoteen 1660 saakka, koska värimorsinkolobbaajat onnistuivat väittämään, että indigo on myrkyllistä.

Vähitellen indigo kuitenkin levisi myös Eurooppaan. Muualla maailmalla indigoväriä oli käytetty jo vuosituhansia. Muinaiset egyptiläiset käyttivät indigolla värjättyjä kankaita kääriessään muumioitaan. Keskiaasialaisissa solmituissa matoissa luonnonindigo on ollut yksi pääväri. Japanissa indigovärjäyksellä ja shiborikuvioinnilla on pitkät perinteet.

Tekstiilikäytön lisäksi indigoa on käytetty esimerkiksi kosmetiikassa ja seinämaalauksissa. Mayat valmistivat ns. mayasinistä sekoittamalla indigoa saveen tai kalkkiin. Azteekit, Meksikon ylätasangoilla elänyt intiaanikansa (1428-1521) maalailivat indigolla ihmisuhrinsa ennen uhrausta.

Miten sininen indigoväri syntyy?

Indigo on ansainnut vuosien varrella paikkansa värien kuninkaana, sillä sen tie pellolta väripigmentiksi on pitkä. Indigokasvi sisältää useita sinisen värin esiasteita, jotka pitää saada prosessoimalla muutettua siniseksi indigotiiniksi. Jokainen värierä on erilainen, sillä sadosta ja indigotiinin eristysprossessista riippuen muodostuu pieniä määriä myös muita väripigmenttejä, esimerkiksi keltaista ja punaista. Tämä vaikuttaa värjäystuloksen sävyyn.

Kun katsot indigoväripussiasi, siinä on enää vain n. 0,2% jäljellä siitä kasvista, mitä alunperin indigovärisi tuottamiseen käytettiin. Tarvitaan keskimäärin noin 50 kiloa tuoretta Indigofera tinctoria -kasvia, jotta saadaan aikaiseksi 100g sinistä indigopigmenttiä. Ennen pussiin päätymistä väriaine käy läpi pitkän käsittelyprosessin: kasvin poiminnan, kuivatuksen, jauhamisen, käyttämisen ja uudelleen jauhamisen. Indigopigmentin pitkä eristysprosessi selittää myös indigon korkean hinnan.

Kaikki raaka-aineet, joiden päällä lukee Indigofera tinctoria, eivät ole sinistä indigoväriä.

Indigokasvin lehtiä kuivatetaan ja jauhetaan sellaisenaan kosmetiikkateollisuuden tarkoituksiin. Moni ekokampaajalla hiuksensa tummanruskeaksi värjännyt onkin saattanut värjäyttää hiuksensa luonnonindigolla. Itsekin olen tätä kokeillut. Heti värjäyksen jälkeen hiukset saattavat olla vähän viheriäiset, ja pää tuoksuu kuin vastaleikattu ruohikko, mutta seuraavana päivänä hiukset ovat jo kiiltävät ja luonnollisen tumman ruskeat.

Nämä hiusten värjäykseen myytävät  indigonlehtijauheet sisältävät sen verran pieniä määriä sinistä väriä, ettei varsinainen tekstiilien indigovärjäys onnistu. Ruskeita sävyjä toki saat keittovärjäyksellä, samoin kuin hiuksesikin värjäytyvät ruskeaksi.

Eristetty indigopigmentti tekstiilivärjäykseen ja jauhetut indigokasvin lehdet hiustenvärjäykseen ovat kaksi eri tuotetta. Niiden hintaero tulee juuri tuosta työprosessista. Kosmetiikkatuote vaatii vain lehtien kuivauksen ja hienontamisen, indigopigmentin eristäminen pitkän, viikkoja kestävän prosessin, jonka aikana kasvista jää jäljelle enää vain tuo noin 0,2%, joka on sinistä pigmenttiä.

Miten indigolla värjätään?

Merkittävä ero jauhetuilla indigokasvin lehdillä ja sinisellä indigopigmenttillä on värjäysprosessi. Jos indigolla halutaan värjätä hiuksia tai kangasta ruskeaksi, käytetään kuivattua ja jauhettua kasvia, jonka väri liukenee veteen. Keittovärjäyksessä  keitetään väriaine kasvista irti ja sen jälkeen värjättävä materiaali värjätään väriliemessä. Hiustenvärjäyksessä lehtijauheesta tehdään veden kanssa seos, jonka annetaan vaikuttaa hiuksissa tunnista kahteen.

Sininen väripigmentti ei ole veteen liukeneva. Sillä ei voi värjätä keittämällä.

Jos sinistä indigoväriä tiputtaa värikattilaan, pigmentit lilluvat veden päällä kuin pelastusrenkaat. Sekoittamalla väripigmentit saattavat upota vähän syvemmälle, mutta vaikka miten yrittäisi keittää tuota väriä niin se haluaa vain kellua irtonaisina yksikköinä veden joukossa. Jos kattilaan laittaa kokeeksi langan, indigoväri tarttuu kyllä langan pintaan, mutta se nappaa kiinni kuin lika. Lanka suttaantuu, indigo leviää ja sotkee, mutta väri ei kiinnity.

Olet ehkä kuullut joskus sanan kyyppiväri? Indigo on kyyppiväri. Kyyppiväriksi kutsutaan väriainetta, joka ei ole vesiliukoinen. Ja jotta värjäys onnistuisi, indigo pitää saada ensin vesiliukoiseen muotoon. Tavanomaisin keino on saattaa indigo alkalisessa (pH yli 8) liemessä vesiliukoiseen muotoon. Vesiliukoiseen muotoon kyyppiväri saadaan hapetus-pelkistysprosessin kautta. Näitä hapetus-pelkistysprosesseja on monenlaisia, virtsan, sokerin ja hiivan käytöstä lähtien. Yksinkertaisin tapa värjätä on tehdä prosessi kemikaalien avulla.

Värinä indigo on mitä mainioin, sillä sen valon-ja värinkestot ovat hyvät. Indigosta saa parhaillaan syvää yönsinistä ja vastakohtana vaaleaa hempeää taivaansinistä. Indigon avulla saat luonnonvärein myös kaivattuja selkeita vihreitä värejä. Värjäämällä sinistä ja keltaista päällekäin, toimit kuin Robin Hood aikoinaan, ja saat vihreän tekstiilin.

Indigoväri on myös estokuvionneissa helppo, sillä veteen liukenemattomana värinä se tarttuu vain kuidun pintaan. Voit siis helposti pienilläkin solmuilla saada aikaiseksi shibori-tyylisiä kuvioita.

Indigovärjäys saattaa kuulostaa mutkikkaalta, mutta vaihe vaiheelta kuvitettuja ohjeita seuraamalla se onnistuu ihan ensikertalaiseltakin. Sinistä väriä värjäyksiisi löydät verkkokaupastani.

Värjäyksen onnistuminen vaatii kuitenkin toimivan reseptin. Jotta sinäkin voisit kokeilla millaista on värjätä värien kuninkaalla, kirjoitin selkeät indigovärjäyksen ohjeet Tekstiilivärjäys-kirjaani (Otava 2016).  Löydät sen kirjastosta tai voit hankkia myös omakseni nettikaupastani. Kirjasta löydät myös runsaasti ohjeita japanilaisiin shiboritekniikoihin, joilla saat samanlaisia kuvioita, kuin kirjan kannessa olevissa tyynyissä on. Indigovärjäys on tekniikka joka mahdollistaa aivan uudet värimaailmat värjärille.

Lähteet:
Balfour-Paul, Jenny 1998:Indigo. British Museum Press
Finlay, Victoria 2002: Colour. Sceptre
Tetri Anna-Karoliina 2008: Luonnonvärjäys. Otava
Tetri Anna-Karoliina 2016: Tekstiilivärjäys. Otava
https://www.coloria.net/varit/indigo.htm